Miten jakaa oikeudenmukaisesti?

Kunnallisista palveluista käytävä keskustelu lähtee monesti asukkaiden lakisääteisistä oikeuksista. Kuntalaisilla on oikeus tukeen vammaisuuden perusteella, oikeus päivähoitoon, oikeus hammashoitoon, oikeus koulukuljetuksiin jne.
Asia muuttuu huomattavasti hankalammaksi, kun aletaan keskustella oikeuksien tasosta ja laajuudesta.

Jos noudatettaisiin pelkästään lain vähimmäisvaatimuksia, esimerkiksi koululaiset joutuisivat kulkemaan itse huomattavasti pitempiä matkoja koko Länsi-Turunmaan alueella. Jos vanhemmat voisivat itse päättää taksin reiteistä, palvelutaso nousisi varmasti tuntuvasti ja sitä myötä myös kustannukset.
Samaa järkeilyä voidaan soveltaa milteipä kaikkiin yhteiskunnan palveluihin. Vähimmäisvaatimukset turvataan lainsäädännöllä ja enimmäistasoon voidaan joskus päästä asiakkaan/asukkaan odotusten mukaisesti.

Täysin selvää on, että yhteiskunta ei pystyisi rahoittamaan sentasoisia hyvinvointipalveluita, jollaisia yksittäiset asiakkaat ehkä toivoisivat. Toisaalta kunta tarjoaa useimmiten lakisääteistä vähimmäistasoa parempaa palvelutasoa. (Valitettavasti esimerkkejä löytyy siitäkin, että pääsemme hädin tuskin vähimmäistasolle ja se näkyy yleensä yleisessä keskustelussa – hyvä niin.)

Päivittäisessä tasapainottelussamme on siis kyse priorisoinneista. Mitkä ryhmät tai ketkä yksilöt kaupungissamme tarvitsevat enemmän hyvinvointipalveluita ja mitkä ja ketkä vähemmän? Keskustelussa tuppaa usein unohtumaan se, että yksien palvelutason nostaminen auttamatta merkitsee toisten palvelutason laskemista. Näin tulee myös jatkumaan niin kauan kuin raha ei kasva puissa.