Mene sisältöön


Historia

Kivikausi

MAANKOHOAMINEN

Edellinen jääkausi päättyi 10 000 vuotta sitten. Jää oli painanut maankuorta, ja jään aiheuttaman paineen helpottaessa maa alkoi kohota. Maankohoaminen jatkuu edelleen ja Paraisten osalta maan lasketaan kohoavan noin 48 cm 100 vuodessa.

Vanhin näkyvä muinaisranta syntyi Paraisilla yli 8 000 vuotta sitten 56 metrin korkeuteen nykyisen merenpinnan yläpuolelle Stackberget-kalliolle Lielahteen.

Jo tuolloin silloisen Suomen rannikolla oli asutusta ja esimerkiksi Dragsfjärdin asuinpaikat osoittavat, että siihen aikaan liikuttiin myös ulkosaaristossa. Tulisi kuitenkin kestämään vielä melko pitkään ennen kuin Paraisten edustalle muodostuisi saaristo, jota kivikauden kalastajat ja metsästäjät sittemmin käyttivät hyväkseen.

Paraisilla tehdyt löydöt osoittavat ensimmäisten metsästäjien ja kalastajien liikkuneen alueella ainakin 4 500 vuotta sitten. Parainen oli tuolloin vielä ulkosaaristoa.

Muutamaa parin neliökilometrin saarta ympäröi pienten saarten ja luotojen runsaslukuinen kirjo. Suurimmat maa-alueet olivat Stortervolandet etelässä ja Kirjala pohjoisessa.

Miksi kivikauden ihminen hakeutui ulkosaaristoon? Yleisimmän selityksen mukaan hylkeenpyynnin uskotaan houkutelleen ihmiset ulkosaaristoon.

Saarten pinta-alan kasvaessa voidaan kuvitella myös muita syitä. Saaristomaisema ja sen pitkä ja rikkonainen rantaviiva sekä erilaiset mikroympäristöt muodostivat ekologisen vyöhykkeen, joka tarjosi runsaasti erilaisia mahdollisuuksia.

FAGERVIK

Stormälössä sijaitsevaa Fagervikin kivikautista asuinpaikkaa on tutkittu kolmessa vaiheessa vuosina 1996–1999. Nykyisin 34 metriä merenpinnan yläpuolella sijaitseva asuinpaikka sijaitsi kivikaudella saariston ulkoreunalla saaressa, jossa oli hiekkaranta.

Asuinpaikka on miltei kokonaisuudessaan hävitetty, sillä alue muodostaa nykyisin osan suuresta hiekkaharjusta, jota käytetään hiekkakuoppana. Tästä syystä asuinpaikan alkuperäistä laajuutta on mahdoton rekonstruoida.

Ainoa asuinpaikka-alueesta löytynyt selvä rakenne on osittain romahtanut tulisija.

Kivet olivat syvällä maaperässä, mikä viittaa siihen, että ne on laitettu kaivettuun kuoppaan. Kivien tehtävänä on ollut varastoida lämpöä, jota on hyödynnetty ruoanlaitossa tai lämmittämiseen tulen sammumisen jälkeen. Kivien lomasta löytyi vähäinen määrä nokea ja hiiltä.

Tutkimuksissa tehtiin noin 300 löytöä. Enin osa löydöistä oli kvartsi-iskoksia, jätteitä ja yksinkertaisia esineitä. Lisäksi löydettiin työstettyjä porfyriitti- ja liuskesäleitä.

Puolivalmiista reikäkivestä oli ehkä tarkoitus tulla verkon paino, mutta kivi halkesi reiän tekemisen yhteydessä. Lisäksi alueelta löytyi saviastioiden ja poltettujen luiden kappaleita. Ne luut, jotka on onnistuttu tunnistamaan, ovat hylkeen luuta.

Löydöt antavat melko primitiivisen kuvan Fagervikin asukkaista. Tiedämme, että ihmiset rakensivat tulisijan, tekivät kivestä yksinkertaisia esineitä, oleilivat pienellä saarella karussa saaristomaisemassa ja pyysivät hylkeitä.

Mutta emme enää näe puusta, luusta, nahasta ja muista orgaanisista materiaaleista tehtyjä esineitä, joita on ollut paljon enemmän kuin kiviesineitä. Emme myöskään näe värejä, maa- ja kasvipigmenteillä maalattuja esineitä tai koristeluja.

Fagervikin asuinpaikka oli tuskin millään tavoin ainutlaatuinen, vastaavanlaisia asuinpaikkoja on todennäköisesti ollut myös muilla saarilla. Fagervikillä on kuitenkin suuri merkitys esihistorian tuntemuksemme kannalta. Fagervik on ainoa tutkittu kivikautinen asuinpaikka saariston tässä osassa ja samalla se on myös vanhin tuntemistamme asuinpaikoista.

Asuinpaikan tarkan iän selventämiseksi tulisijasta löydettyjä puuhiiliä ja hiiltyneen hasselpähkinän kuoren jäänteitä on tutkittu radiohiiliajoituksen avulla (14C).

Hiili on ajoitettu Helsingissä ja hasselpähkinän kuoren jäänteet Groningenissa Hollannissa. Tulokset vastaavat toisiaan. Varhaiset "Paraisten" asukkaat ovat käyttäneet tutkittua osaa asuinpaikasta vuosina 2800–2450 eKr. Löytöjen avulla on pystytty ensimmäisen kerran todistamaan kivikauden ihmisen vaikuttaneen saaristossa, josta myöhemmin tulisi Parainen.

PARAISILLA TEHDYT MYÖHÄISNEOLIITTISET LÖYDÖT

Myöhäiseltä kivikaudelta ja pronssikaudelta on runsaasti löytöjä ja muinaisjäännöksiä, jotka todistavat saariston asutuksesta.

Sydmon malmilta löytyi vuonna 1989 keramiikan sirpale ja työstetty porfyriittisäle esihistorialliselta kaudelta.

Löytöpaikka on hiekkakuoppa, jonka toiminta lienee tuhonnut asuinpaikan kokonaisuudessaan. Paikka sijaitsee nykyään noin 20 metrin korkeudessa merenpinnan yläpuolella. Samalta kaudelta on useita asuinpaikkoja Nauvossa ja Rymättylässä.

_____________________

PRONSSIKAUSI

Lounais-Suomessa siirryttiin kivikaudesta pronssikauteen noin 3 500 vuotta sitten.

Tuolloin eläneille ihmisille muutos ei ollut dramaattinen. Yhteydet länteen tulivat yhä tärkeämmiksi ja uusia ajatuksia levisi pikkuhiljaa rannikkoa pitkin. Ihmisten käsitys maailmasta laajeni, vaikka arki vielä muistuttikin kivikauden ihmisen arkea.

Metalliesineet olivat edelleen luksusta ja käyttöesineet tehtiin suurimmaksi osaksi kivestä ja orgaanisista materiaaleista.

Pronssikausi jaetaan varhaispronssikauteen (1800–1100 eKr.) ja myöhäispronssikauteen (1100–500 eKr.). Asuinpaikoilta tehdyistä arkeologisista löydöistä (artefaktit) voi todeta suurempien muutosten tapahtuneen vasta myöhäispronssikaudella.

Paraisilta ei tiedetä yhtään esinettä, joka varmuudella voitaisiin ajoittaa pronssikauteen.

Osa Paraisilla tunnetuista asuinpaikoista on todennäköisesti peräisin pronssikaudelta, mutta niitä ei pystytä erottamaan myöhäisen kivikauden asuinpaikoista. Se seikka, ettei pronssikaudelta ole löydetty yhtään metalliesinettä, ei ole mitenkään kummallinen, koska tuon ajan pronssiesinelöydöt ovat hyvin harvinaisia Suomessa.

Huolimatta esinelöytöjen puuttumisesta pronssikauden voidaan varmuudella sanoa olleen erityinen ajanjakso Paraisten historiassa. Kymmenet kivistä rakennetut röykkiöt korkeilla paikoilla kertovat pronssikauden ihmisen erityisestä suhteesta saaristomaisemaan.

Paraisilla on rekisteröity 50 röykkiötä ja lisäksi tiedetään useita paikkoja, joissa todennäköisesti on röykkiöitä.

Kaikki röykkiöt eivät ole peräisin pronssikaudelta, sillä röykkiöitä on rakennettu myös rautakaudella ja joissakin tapauksissa jopa historiallisena aikana. Arvion mukaan noin 30 Paraisilla sijaitsevista röykkiöistä voidaan ajoittaa pronssikauteen.

Pronssikauden röykkiöiden voidaan katsoa olevan hautaröykkiöitä siinä mielessä, että osassa niistä on varmuudella havaittu hautojen jäänteitä.

Pronssikauden aikana käyttöön otettu uutuus oli tulen tuominen tärkeäksi osaksi hautausrituaalia.

On mielenkiintoista pohtia, kenet on haudattu hautaröykkiöön. Lisäksi voidaan miettiä, miksi hautaröykkiöissä vaikuttaa olevan ainoastaan osa hautaroviossa poltettujen ruumiiden luista.

Yhdessäkään Paraisilla sijaitsevassa hautaröykkiössä ei ole tehty arkeologisia kaivauksia, joten ei tiedetä, minkälaisia jälkiä hautauksista niissä on.

______________________

RAUTAKAUSI

Kansallismuseon lunastaessa vuonna 1938 varhaisrautakaudelta peräisin olleen tuluskiven saatiin todistus siitä, että Paraisilla oli liikkunut ihmisiä tuohon aikaan.

Kivi oli löytynyt pari vuotta aiemmin Vannaisissa Nygårdin mailla sijainneelta pellolta.

Kivi oli todennäköisesti heitetty mereen rautakaudella.

Huolellisesti muotoillut tuluskivet ovat osaksi käyttöesineitä, joita voidaan käyttää taulan sytyttämiseen yhdessä raudan kanssa.

Esineillä on kuitenkin täytynyt olla myös symbolista merkitystä, sillä huolellisella muotoilulla ei ole mitään merkitystä kiven käyttötarkoituksen kannalta. Kiven soikean, naisen sukupuolielintä muistuttavan muodon voidaan ajatella symboloivan hedelmällisyyttä.

Vuonna 1953 löydettiin kansainvaellusten aikainen väkäsin varustettu keihäänkärki.

Paraisilla löytynyttä keihäänkärkeä vastaavia löytöjä on tehty hauta-alueilla, joilta on löytynyt muita kansainvaellusten aikaisia esineitä, minkä perusteella myös Paraisilla tehty löytö on ajoitettu.

Tietojen mukaan Paraisilla on kuulemma löydetty viikinkien tai ristiretkien ajalta peräisin oleva hopea-aarre 1830-luvulla tai aiemmin.

Vuonna 1897 päivätyn pöytäkirjan mukaan rehtori Gabriel Wallenniuksen kokoelmiin sisältyi 15 arabien ja anglosaksien käyttämää kolikkoa, jotka olivat peräisin Paraisilla tehdystä löydöstä. Kolikot ovat sittemmin hävinneet, mutta on todennäköistä, että aarre olisi kaivettu maahan 1000-luvun lopulla tai myöhemmin.

Vuonna 1984 Paraisten kotiseutuyhdistys sai lahjoituksena Jermosta löydetyn vanhan rautakirveen.

Kirves on malliltaan suomalainen ja se on ajoitettu viikinkien aikakaudelle.

KAPELLUDDEN

Paraisilla tehdyn ensimmäisen ja samalla laajimman arkeologisen kaivauksen kohteena oli Kapelludden Atussa vuosina 1989–1990 ja vuonna 1992. Kaivaukset tehtiin Paraisten kotiseutuyhdistyksen toimesta.

Paikan nimi ja sijainti vievät ajatukset kappelien sijaintipaikkoihin, joita on tiedossa eri puolilta Turunmaan saaristoa.

Kapelluddenissa on jo pitkään tiedetty olevan kivirakennelma, joka antaa lisäsyitä epäillä, että paikkaa on käytetty johonkin tiettyyn tarkoitukseen.

Kaivausten lähtökohtana pidettiin hypoteesia, jonka mukaan Kapelluddenissa on keskiajalla ollut merenkulkijoiden kappeli, ja kivirakennelman oletettiin osoittavan vihityn maan rajat.

Aluetta on käytetty myöhäiskeskiajalla ja mahdollisesti vielä myöhemmin.

Alueelta löydettiin hauta, jonka on ajoitettu olevan myöhäisemmältä ajalta kuin 1200-luvulta.

Edelleen on epäselvää, onko kappelin pihamuurien sisäpuolella koskaan ollut kappelirakennusta. Kivirakennelmat viittaavat jonkinlaisiin rakenteisiin, mutta niistä ei ole pystytty tunnistamaan rakennuksen seiniä. 

VÅNON KOLIKKOLÖYDÖT

Syyskuussa 1968 Tor Sviberg Vånosta teki 1700-luvun alusta peräisin olevan kolikkolöydön. Löytö, 16 kuparikolikkoa, löytyi salaojan kaivamisen yhteydessä Rolf Holmbergin pellolta.

Museoviraston rahakammio lunasti kolikot tammikuussa 1969.

Lähde: Henrik Asplund; Tid, människor och landskap. En bok om arkeologi i Pargas, Åbo 2000, Ragnar Nyberg; Våra rösgravar, 1985, Pargasbygdens historia II, 1981.

________________________

Keskiaika Paraisilla

Jo 1300-luvulla Paraisilla asui rälssimiehiä. Paraisilla keskiaikana ja 1500-luvulla asuneet rälssisuvut kuuluivat pääasiassa alempaan rälssisäätyyn. Täkäläiset alempaan rälssisäätyyn kuuluvat suvut olivat köyhiä eivätkä ne aina selviytyneet edes ratsupalvelusta.

Turunmaan merkittävin rälssisäteri oli Kuitia (Qvidja). Kuitiassa oli rälssiasutusta jo 1400-luvun alussa, ja kivilinnojen rakentamiskiellon kumoamisen jälkeen 1483 Kuitiaan rakennettiin yksikerroksinen kivirakennus, johon sijoitettiin holvattu kivikellari. Tila tuli perintönä Flemingien suvun haltuun. Ennen 1540-lukua Eerik Fleming rakensi ja laajensi tilaa, niin että rakennusta korotettiin kahdella kerroksella ja rakennuksen eteläpäähän rakennettiin täysin uusi osa, joka muodostui kolmesta kerroksesta. Kuningas Kustaa Vaasa vieraili Kuitiassa kahdesti, vuosina 1530 ja 1556.

Vuonna 1556 Paraisilla oli 103 kylää ja 359 tilaa. Yleensä lasketaan kussakin taloudessa asuneen keskimäärin 6–7 henkilöä. Paraisten väkiluku oli tuona aikana siten 2 100–2 450 asukasta.

Maatalous oli keskiajalla vallitseva elinkeino suurimmassa osassa Turunmaata. Viljanviljely liittyi läheisesti yhteen karjanhoidon kanssa. Vuonna 1571 Paraisilla oli keskimäärin 1,1 hevosta, 2,3 lehmää ja 3 lammasta maatilaa kohden. Tyypillistä Turunmaalle oli yksinomaan hevosten käyttäminen vetojuhtina.

Paraisten verotilat kylvivät vuosittain keskimäärin kolme tynnyriä viljaa, ts. tilaa kohti viljeltiin keskimäärin kaksi hehtaaria peltoa. Tilojen yhteen laskettu peltopinta-ala oli tähän nähden kaksinkertainen, koska noin puolet pelloista oli vuosittain kesannolla. Vuonna 1540 Paraisilla oli 11 tilaa, joiden viljelypinta-ala oli kohtalaisen suuri. Tilojen kylvömäärä oli yli kymmenen pannia, eli 6,25 tynnyriä, mutta kuitenkin alle kymmenen tynnyriä. Tällaisten tilojen vuosittain viljelykäytössä oleva peltoala vaihteli neljästä kuuteen hehtaariin. Tavanomaisin viljelykasvi oli ruis, mutta alueella on viljelty myös ohraa. Pellot kynnettiin yksinkertaisilla auroilla 1400-luvun lopulle asti, jolloin kehäaura yleistyi.

Birger Trollen Turun linnalle 1463–1464 laatimien veroluettelojen mukaan Paraisilla oli 11 verokuntaa eli bolia (= useasta tilasta muodostuva kokonaisuus, jonka oli maksettava sille määrätty vuotuinen verosumma), joka maksoi kruunulle veroa rukiina, maltaana, rahana, voina ja kanoina. Vuonna 1539 verokunnat maksoivat veroa seuraavasti: seitsemän lehmää, kuusi karitsaa, kaksitoista lammasta, seitsemän hanhea, kaksikymmentäneljä kanaa ja kuusi jänistä. Lisäksi jokaisen savun oli maksettava ruista, mallasta, voita ja rahaa. Vuonna 1540 verotuskäytäntöä muutettiin. Uudistuksen jälkeen jokainen savu maksoi neljä markkaa rahaa, yhden pannin ruista, yhden pannin veromaltaita ja yhden leiviskän voita, minkä lisäksi jokainen verokunta maksoi yhden lehmän, yhden lampaan, kaksi karitsaa sekä kanoja, hanhia ja jäniksiä. Uutena verona maksettiin nyt myös munia, veroheinää, päivätöitä ja halkoja. Vuotuisten verojen lisäksi maksettiin ns. tilapäisiä veroja. Paraisilla nämä maksettiin silakoina, sarkana, purjekankaana, heinänä, halkoina, kalkkina, rahana, rehuna, päivätöinä ja puutavarana.

Kalkin polttaminen oli Paraisilla tärkeä elinkeino kalastuksen ohella, jota harjoitettiin sekä omaan käyttöön että myyntiin. 1500-luvulla tuotettu kalkki myytiin miltei kokonaisuudessaan Turkuun, jossa linnan rakennustöihin kului suuria määriä kalkkia. 26 henkilöä Paraisilta myi kalkkia Turun linnaan vuosina 1558 ja 1561. Myyjät olivat kotoisin seuraavista kylistä: Kojkulla, Lapplax, Limberg, Ontala, Parsby, Pjukala, Skärmola, Skräbböle, Storgård, Stormälö, Tara ja Vallis. Yksittäisten kalkkikauppiaiden suurimmat vuotuiset kalkkitoimitukset vaihtelivat 25 ja 53 lästin välillä, mikä vastaa pääpiirteittäin yhtä monta tonnia.

Paraisten Malmilla asui erikoistuneita käsityöläisiä. Vuonna 1571 asukkaiden joukossa oli seppä, räätäli, suutari ja hatuntekijä.

RIKOS JA RANGAISTUS

Ruotsin maakuntalait olivat käytössä myös Suomessa Ruotsin vallan aikana. Paraisilla sovellettiin Helsinglannin lakia, jota voidaan pitää vuonna 1296 vahvistetun Uplannin lain muunneltuna versiona. Maakuntalait oli laadittu talonpoikaisyhteiskuntaa varten ja ne oli jaettu pääosastoihin eli kaariin. Kaaret jakoivat lain ihmiselon tärkeimpien vaiheiden mukaisesti. Koko valtakuntaan saatiin yhtenäinen lainsäädäntö ensimmäisen maanlain myötä 1300-luvun toisella puoliskolla.

Tuomioistuimet eivät yleensä tuominneet vapaustuomioita, vaan rangaistuksena käytettiin sakkoja ja erilaisia ruumiillisia rangaistuksia. Jos tuomittu ei pystynyt maksamaan sakkoja, hän joutui sovittamaan rikoksensa ruumiillaan. Tuomittu saattoi esimerkiksi sovittaa tapon rahasakkona. Monista rikoksista rangaistiin häpeärangaistuksella. Maunu Eerikinpojan kaupunkilaissa aviorikoksesta kiinnijääneille naisille oli oma erityinen rangaistusmuoto: yleisimmin kaksi kiveä, joita nainen joutui kantamaan kaulallaan. Muita häpeärangaistusmuotoja oli naisten pitkien hiusten leikkaaminen, polttomerkintä tai nenän tai korvien silpominen. Jalkapuuhun tuomittiin erityisesti kirkkokuria rikkoneista rikoksista. Murhasta, ryöstöstä tai varkaudesta saattoi saada kuolemanrangaistuksen. Lisäksi rikoksesta saattoi olla seurauksena julistaminen kunniattomaksi ja karkottaminen.

1500-luvulla sakkorangaistusten taustalla saattoi olla kiista huonoista teistä, aidoista tai ojista. Oikeuteen on menty verotuksen, kalastusvälineiden ja rajakiistojen sekä herjauksen takia. Paraisilla katkeroituneet naapurit olivat ottaneet naapurin sian hengiltä, ja nuottajäillä oli syntynyt tappelu kilpailevien nuotanvetäjien kesken.

Vuonna 1551 Mårten Persson Atusta tuomittiin maksamaan kolme markkaa hänen rikottuaan Holmon asukkaiden nuotanvetoköyden.

Vuonna 1556 Mickel Limberg tuomittiin maksamaan 20 markkaa hänen lyötyään Påvelin piikaa, niin että tälle tuli kolme mustelmaa päähän.

Vuonna 1482 Tukholman raati tuomitsi Henrik Olof Starckin Paraisilta hirttotuomioon. Henrik oli erikoistunut kirkkovarkauksiin, ja hän oli anastanut sekä hopeaesineitä että rahaa.

YRTTEJÄ JA LÄÄKKEITÄ 

Päänsärkyyn sekoitetaan aaprottia ja marunaa ja annetaan niiden hautua väkevässä etikassa ja pestään pää aamuin illoin sekoituksella.

Korvakipuun valutetaan lämmintä naisen rintamaitoa korvaan ja voidellaan korvan ympäristöä laakerinmarjaöljyllä. Auttaa huonokuuloisuuteen.

Vatsavaivoihin ja pahoinvointiin jauhetaan aniksesta, kuminasta, inkivääristä, muskotista, fenkolin siemenistä sekä kuivatusta mintusta sekoitus, joka syödään.

Persilja sopii vastamyrkyksi käärmeenmyrkylle; persilja auttaa ilmavaivoihin, munuais- ja rakkovaivoihin, kuukautiskipuihin ja vatsavaivoihin, persilja laskee turvotusta ja se puhdistaa maksaa ja haavoja. 

Piharatamoa on käytetty haavojen tyrehdyttämiseen ja sekoitettuna hunajan kanssa haavojen puhdistamiseen.

Kihdin hoitamiseen on käytetty vasta nyljettyä kissanturkista, jonka on uskottu poistavan kivun ja säryn.

Vanhoja paiseita, jotka eivät parane vaan erittävät jatkuvasti nestettä, kutsutaan fisteliksi. Tällöin otetaan koirankallo, joka poltetaan tuhkaksi, ja ripotellaan tuhka haavaan. Seos puhdistaa ja parantaa haavan.

Sinappi vaikuttaa yhdessä etikan kanssa päätä puhdistavasti ja keventävästi. Jos ihminen tulee hulluksi ja oksentaa päänsäryn takia, tehdään sinapista, hunajasta, munankeltuaisesta ja pujon siemenistä sekoitus, joka jauhetaan yhdessä laakerilehden kanssa jauheeksi. Jauheesta tehdään haude. Sekoitetaan myös papua, marunaa ja valkopeippiä ja annetaan sekoituksen hautua, minkä jälkeen pää pestaan seoksella ja päähän laitetaan haude. Potilas saatetaan vuoteeseen; tämä toistetaan kolmena päivänä, niin Jumala auttaa.

Vapaasti mukaillen: Pargasbygdens historia II, 1981, Eljas Orrman, Medeltida bebyggelse

____________________

16- ja 1700-luku

MALMI

Malmin tarkkaa asukasmäärää 1600–1700-luvuilla on mahdotonta arvioida. 1600-luvun henkikirjoihin on merkitty 10–12 omaisuusveroa maksavaa henkilöä ja 1700-luvulla 30–40 henkilöä. Tiedot ovat kuitenkin melko häilyvät riippuen siitä, miten tarkkaan henkikirjoja pidettiin.

1600-luvun alusta Malmin asukkaista mainitaan Turun linnan puutarhuri, lasimestari ja torninrakentaja. 1600-luvulla Malmilla on asunut useita käsityöläisiä, kuten räätäleitä, puuseppiä ja luonnollisesti lukkari perheineen.

Malmin omintakeisista rakennuksista mainittakoon pitäjäntupa, jonka kerrottiin vuonna 1694 tulleen rakennetuksi Thomas Bengtssonin ollessa nimismiehenä (noin 1587–1620), sekä vankityrmä ja kymmenysaitta. Jälkimmäiset rakennukset sijaitsivat 1600-luvun lopussa ja 1700-luvun alussa Kirkkosalmen tuntumassa, jossain kirkon välittömässä läheisyydessä. Samalta ajalta on myös maininta lähellä kirkkoa pappilan mailla sijainneesta tiiliruukista, joka antoi myöhemmin koko paikalle nimeksi Tiilihaka.

Malmin ahtaat asumukset ja niiden asukkaat antoivat usein aihetta huoleen valtaa pitäville. Alati toistui valitus Malmin asukkaiden sunnuntaisin harrastamasta salakapakoinnista.

VÄESTÖMÄÄRÄ

Arvioiden mukaan Paraisten väkimäärä vuonna 1610 lienee ollut noin 2 500 asukasta. Tällöin on oletettu, että kullakin tilalla on asunut seitsemän henkilöä. Vuonna 1695 väkimäärä oli likipitäen sama, mutta sata vuotta myöhemmin eli 1700-luvun lopulla asukkaita lienee ollut noin 5 000.

KRUUNU

Suomen mahtavin henkilö ja maan varsinainen johtaja oli maaherra. Maaherran tehtäviin lukeutui virkamiesten, verotuksen ja oikeuslaitoksen sekä järjestyksen ja tapojen valvonta. Hän oli myös korkein virkamies lääninhallituksessa, joka oli jaettu kirjoitustehtävistä vastanneeseen lääninkansliaan ja kirjanpidosta vastanneeseen lääninkonttoriin.

Tulosta
Jaa |
Sivun alkuun